Lomogram_2012-12-30_10-46-35-AM.jpg


Kauan  sitten syntyi pieneen 80-luku  kylään lapsi.  Hän oli  herkkä ja aina huolissaan oleva taapero. Usein hän oli mielellään omassa maailmassaan, eikä niin välittänyt muiden seurasta. Hän oli oppinut siihen ettei tässä maailmassa ollut ketään joka häntä voisi ymmärtää ja mielellään hän istuikin komerossa muilta piilossa.Komero oli hänen turvapaikkanssa, heti imurin kyljessä. Piilosssa ollessaan hänellä oli omat seikkailunsa ja toisinaan hän jopa nukahti piilopaikkaansa. Lapsella oli oma salainen ja sisäinen maailmansa, jota hän ei osannut  käsitellä. 

Tämä lapsi kuvitteli, että kun hän nukahti sänkyysä, hänen perheensä muuttuisi hirviöiksi ja että hän olisi hirviöiden vankina. Lapsi oli toisinaan yksinäinen ja masentunut. Koska hänen oli oltava reipas, hän oli sitä vastentahtoisesti. Hän vihasi päiväkotia ja kodin pihaa, jossa lapset kiusasivat. Hän oppi olemaan aikuisten kanssa, koska he eivät kiusanneet. Pikkuvanha, se hän oli nimeltään.

Pikkuvanha kasvoi, hän oppi kirjoittamaan, piirtämään ja maalaamaan. Hän oppi kuvaamaan sisäistä maailmaansa. Maailman surua hän eli peittääkseen oman surunsa. Hän ahmi surua  ja oireili monilla tavoilla, mutta siihen aikaan se kuului osaksi nuoruutta. Pikkuvanhalla oli salainen tehtävä: junareittien tutkiminen ja jäähyväiskirjeet.  

Maailma oli Pikkuvanhan elämisen kannalla ja tarjosi hänelle oljenkorsia, ensin hyvän ystävän, joka opetti vahvuutta uskaltaa olla hän joka on. Taide ja runous,siellä Pikkuvanha oppi sanoittamaan tunnemaailmaansa, värittämään puhuttua kieltä. Hänen kohdalleen sattui ihmisiä, jotka kaikki ihan hiukan työnsivät häntä etennpäin. 

Kaikki se irtiotto, vanhojen siteiden irtileikkaaminen ja irottautuminen oli tarpeellista. Kaikki se oli välttämätöntä, jotta Pikkuvanha pääsisi menneisyydestää eroon ja saisi kasvaa puhtaalla alustalla, eikä menneisyytensä varjossa.

Pikkunvanha oli pitkään hukassa itseltään, hän ei tiennyt kuka oli, kuka halusi olla tai mihin hän olisi matkalla.

Pikkuvanha oli siitä erikoinen ilmestys, että häntä on aina haluttu kiusata. Hänen maailmaansa on aina joku halunnut häiritä. Vielä aikuisiälläkin Pikkuvanhaa on kiusattu ja hänen maailmaansa on yritetty sabotoida. Pikkuvanha ei ole koskaan keskittynyt siihen miten ihmiset hänet näkevät ulkoa käsin, hän ei ole kovin tietoinen itsestään, sillä tänäkin päivänä hänen sisäiset maailmansa saavat hänen huomionsa. Pikkuvanha elää uskollisena omille unelmilleen, sillä ne eivät koskaan pettäneet häntä. 

Monet ihmiset kyllä pettivät Pikkuvanhan. Monet jättivät hänet selviytymään yksin ja siitä hän oppi, että vaikeina hetkinä on selvittävä yksin. Hän oppi katkaisemaan suhteet ihmisiin seviytykseen vaikeuksista, hän oppi ettei tarvitse ketään selviytyäkseen. Eikä hän pyydä apua, sillä hän osaa selvitä itse. Hän oppi että yksinäisyyden sietäminen on elämässä tarpeellista, sillä vaikeuksien hetkillä, kukin taistelee yksin demoniensa kanssa. 

Pikkuvanhan sielu on arpinen. Hän on epävarma ja haavoittuva. Häntä on haavoitettu ja hän on haavoittanut. Pikkuvanha on oppinut taistelemaan ja oppinut katkaisemaan kanan kaulan. Hän on oppinut ettei kukaan ole tarpeeksi luotettava, jotta voisi jakaa sen maailman, jossa hänen sisäinen pieni lapsi istuu yhä komerossa. Kylmä metallinen imuri vierellään

Pikkuvanha elämänsä keskivaiheella ymmärsi, millainen siunaus on oma sisäinen rikas maailma. Pikkuvanha oivalsi, että juuri se on jotakin, mitä ei kaikille  ole suotu. Hänellä on yhä taito pitää kädestä omaa sisäistä lastansa, vaalia ja rakastaa lapsen autenttista maailmaa.

Pikkuvanha, hän joka taisteli tiensä aikuisuuteen.