Kuvahaun tulos haulle ihmisen kakka

Kiusaamisesta puhutaan liian vähän. Sen seurauksista ja tuhoisuudesta henkilön itsetunnolle ja elämälle ymmärretään liian kapea-alaisesti. Varsinkin jos kiusaamista jatkuu pitkään henkilö kokee ettei voi  hallita omaa elämäänsä.

Meidän yhteiskunnassamme sallitaan kiusaaminen ja jopa suojellaan kiusaajia. Kiusaajien ympärillä on kupla, jota kukaan ei uskalla puhkaista.

Miksi henkilöt joiden sosiaaliset taidot ovat ilkeämielisiä saavat olla kuin villipedot, ympäristö vaikenee ja pahimmassa tapauksessa jättävät kiusatun yksin selviämään henkisestä ja fyysisesta taakastaan. Kiusaajille tarjotaan oma rauha tuhota ja musertaa uhrinsa. Uhri on aina se joka lopulta vaihtaa koulua/ päiväkotia/ työpaikkaa...

Kulttuurissamme ajatellaan ettei ole kiusaaja, jos ei takoittanut sanojaan tai tekojaan. Yksi tabuista on kiusaamisen ja vallankäytön suhde, kun parina on lapsi ja aikuinen. Yhteiskunnassamme vaietaan kiusaaja- aikuisista, jotka saavat kaikessa rauhassa työskennellä lasten parissa. 

Onneksi nykyisin ymmärretään se että kiusaajat ovat ihan normaaliälyisiä ja tarkkanäköisiä sen suhteen ketä kannattaa kiusata. He ovat valjastaneet lahjakkuutensa oman vallantarpeensa ja päämääriensä tyydyttämiseen. Tämä oivallus on kiitos Jumalan, vapauttanut kaikki uhrit: yritän ymmärtää, hänellä on vaikeaa - jankutuksesta. Kiusatun elämä kun voi olla sellaisissa kantimissa että köyttä on jo rasvattu. 

Puhutaan että lapset kiusaavat toisiaan, että lapsissa ja nuorissa on vikaa. Kyllä tämä kiusaamisen kulttuuri on ihan lähtöisin vanhemmista ja heidän arvomaailmastaan. Suomi tuntuu olevan työpaikkakiusaajien luvattu maa.  Kotikulttuurista ammennetaan toimintamalleja, skeemoja ja juuri nämä opitut mallit vaikuttavat sosiaalisissa tilanteissa. Suhtautuminen toisiin ihmisiin ja se kuinka muista henkilöistä puhutaan kopioituu lapselle.

 En ole millään tavalla muiden yläpuolella, mutta on asioita joista olen tarkkana: empatian opettelu ja se, ettei ihmisistä puhuta paskaa. 

Yksi esimerkki: Olin lapseni kanssa sisäleikkipuistossa ja me odotimme pelin vapautumista. Tuli paikalle äiti ja isä, jotka pitivät hauskaa koko rahan edestä, sillä välin kun omat lapset mellasitivat jossakin. Peli vapautui ja lapseni oli selin minuun, huikkasin lapselleni että tule nyt voidaan mennä ja kas, nämä aikuisuuden multihuipentumat olivat ohittaneet minut ja 6.v lapseni. Naisen ilme oli mairea. Kävi mielessä  ettei voi kauhalla vaatia jos... jokin hetki kului ja olimme rakentamassa palikoilla linnaa, kunnes täystuhot tulivat karatepotkuin ja tuhoamisvimmansa kanssa tehden selvää rakennelmistamme ja kas, arvaatteko ketkä vanhemmat saapuivat paikalle? Uskon että toivo on menetetty ja että paskan määrä tässä maailmassa on vakio. Kakka ei kauas pyllystä putoa.


Olinko lammas kun en ojentanut pieniä poikia, vaikka he tuhosivat lapseni rakennelmat?

Saatoin olla, MUTTA: olimme juuri lähdössä pois, en nähnyt järkeä avautua enää tuossa tilanteessa. Mieleni olisi tehnyt sanoa pojille: olen pahoillani, ettei isäsi laskenut lakanoille.